Korvalämpöinen

Jokunen viikko sitten lähdimme isäukon kanssa pitkäksi viikonlopuksi mökille evakkoon. Ensitöiksemme lähdimme mankeloiden kaupoille pyörimään, ja ikäväkseni huomasin, etteivät korvaparkani millään kestäneet fillaroidessa syntyvää tuiverrusta. Minä kun olin juuri melkein toipunut monen viikon lenssusta. Marketista koukkasin mukaan kerän mustaa Seiskaveikkaa, sitä kun sattui siinä tarjolla olemaan, ja pyöräreissun jälkeen pistin koukun viuhumaan.

Elokuvaa katsellessa syntyi tämä villapanta, jonka turvin selvisin viikonlopun ulkoiluista. Virkkasin tämän ihan peruspylväillä 3,5 mm koukulla. Edellisestä opittuani virkkasin pannan takaa ohuemmaksi, jottei se nousisi käytön aikana niskaa pitkin ja eläisi omaa elämäänsä.

Katseltuani aikani lopputulosta totesin sen olevan makuuni vähän turhan sporttinen, joten kyhäsin siihen vielä tuommoisen keskikappaleen. Operoinnin jälkeen mietin, mahtaako tämä olla rusettimaisuudessaan turhan tyttömäinen meikäläisen päähän, mutta ihan hyvin se on asiansa ajanut. Eikä ainakaan tietääkseni ole näyttänyt kovin urpolta päässäni (kun en satu olemaan sitä femiinisintä sorttia).

Loppukerästä olisi tarkoitus tehdä semmoinen rypypipo toiselle puoliskolleni, minkä sotkuuntuminen ei aiheuta minussa itkupotkuraivaridepressiosääli-fiiliksiä. Ei ole meinaan kovin mieltä ylentävää nähdä kalliimmasta langasta tehdyn myssyn olevan yltäpäältä maalissa tai ravassa, taikka kuulla sen hukkuneen mysteerisesti illanvieton yhteydessä. Ei sillä, onhan kutilukset käyttöön tarkoitettu, mutta tuollaisen kohtalon todistaminen pistää harmistuttamaan, mikäli kyseessä on astetta laadukkaampi matsku. Herrasväki myöntyi käyttämään tulevaa rypypipoa ainakin melkein säntillisesti.

Sunnuntai

Rakastan sunnuntaiaamuja. Minulle sunnuntai on se lepopäivä, jolloin ei ole pakko tehdä mitään. Kerrassaan mitään. Olen aamuvirkku, mutta arkena ja lauantaisin käytän tottumuksesta herätyskelloa. Viikon viimeisenä päivänä heitän sillä mielessäni vesilintua ja käytän rutkasti aikaa aamumylläämiseen (tiedättehän sen peittoon kääriytymisen ja sängyssä eestaas rullailun) ja ehkäpä käsitöihin tai kirjan lukemiseen.
Minulla on koulussa todella rento jakso ja pääasiassa iltapäivätunteja, joten olen ottanut aamurutiinikseni lenkillä käymisen, lihaskuntoakin teen pari kertaa viikossa. Sunnuntaiaamuina unohdan myös tämän ajatuksen, vaikka aikaa liikkumiseen olisi yllin kyllin.
Tänä aamuna olen juonut monta kuppia hyvää, vihreää teetä ja virkannut leipäkoria Novitan harmaasta Hanko-langasta. Seuraavaksi voisin vaikka käpertyä lukemaan Marilyn Monroen elämänkertaa, joka minulla on tällä hetkellä kesken.

Miten sinä vietät lepopäiväsi?

Luomisen tuskaa

Langanpyörittelijät kuuluvat erään viekkaan, tarttuvan ja vaikeasti taltutettavan taudin riskiryhmään. Nimittäin neuloosin. Varmasti jokainen kanssaneulojani tietää, mistä puhun. Kyseisen diagnoosin saaneella ilmenee pakonomaisen neulomisen tai virkkaamisen oireita. Oirehtiva ei yleensä pysty lopettamaan käsillätekemistä ja hänen saattaakin kuulla vähän väliä toteavan, että "tämä yksi rivi vielä". Neuloosi on siitä kinkkinen, että ainoa täsmähoito on tuupata oirehtivalle lisää lankaa ja antaa hänen tehdä. Tekemisen estely ja vastustelu voivat aiheuttaa oirehtivassa epätoivon ja depression tunnetiloja, eikä tällainen menettely ole siksi suotavaa.
Neuloosilla on myös hyvin viheliäs, voimakkaita negatiivisia tunnetiloja aiheuttava jälkitauti - uusiksmäni. Itse poden tällä hetkellä kyseistä tautia... TOISTAMISEEN.

Tämä Gjestal Jadesta kyhäilty kaulurimallinen huivi on nyt saanut alkunsa kolmeen kertaan. Melkein (huom. melkein) naurattaa, että näin helpon työn kanssa voi tunaroida tällä lailla. Ensin aloin tehdä kauluria helmineuleena, ja kolmen kerän jälkeen (hidas sytytys) totesin, että kaulurista tulee liian iso palvellakseen minua haluamallani tavalla. Tavoitteenani on tehdä simppeli pyöröhuivi, joka suojaisi kunnolla kaulaa ja nassua kovillakin pakkasilla. Joidenkin pyöröjen problematiikka ilmenee nimittäin siinä, että ne paljastavat kaulaa inasen liikaa, ja sitten niitä pitää olla nykimässä ja oikomassa.
Toisella yrityksellä jonkin aivoituksen saattelemana aloinkin virkata huivia. Se osoittautui mukavaksi vaihteluksi, vaikka tikuttelinkin ihan vain kiinteitä silmukoita. Ja jälleen, 2,5 kerän jälkeen, jouduin toteamaan huivin olevan vieläkin liian iso. Purkuun siis, again.
Olen nyt lähtenyt kolmannelle rundille tämän prokkiksen kanssa ja toivon ja oletan, että alkaisin pikku hiljaa suoltaa käsistäni jotain valmista ja toimivaa.

Jäätelökesä

Niin se kesä mennä suhahti. Olevinaan oli kauheasti aikaa, muttei sitten kuitenkaan. Olisin ehkä voinut lomailla vielä hetkisen, mutta toisaalta arkeen palaaminen on ollut mukavaa. Koulussakin on tullut rampattua jo viikon verran. Huh, mihin nekin päivät kuluivat?

Ammatti-ihmiset laskevat, että jokaisen olisi huolehdittava kolmesta toisiinsa vaikuttavasta perusasiasta: ruoasta, unesta ja liikunnasta. Minun kohdallani mukaan voi laskea neljännen vaikuttavan tekijän: rutiinin. Kesällä oli ihan jees olla hunningolla, mutta ensimmäisen kuukauden jälkeen rutiininpuutteen vaikutukset alkoivat näkyä. Ei kiva. Opintojeni jatkuttua maanantaina olen saanut hihkua riemusta, kun olen ollut iltaisin aivan naatti ja päässyt jo kymmeneltä nukkumaan, ja vuorostaan aamuisin räväyttänyt silmät auki ennen herätyskelloa. Päivisinkin virtaa on riittänyt ja saatu enemmän aikaiseksi. Huisia! (Ja nyt ne närkästelevät, että tuon muijan täytyy olla täyskaheli)

Tämän päivän planeihin saattaa kuulua terraisen pikku-unelman viimeistelyä (kutsumme näitä ikuisuusprokkiksiksi). Jos sen vaikka saisi esittelyyn ensi viikolla. Parit peukut pitäisi myös neuloa ja sitten pääsemmekin jäiks virkkuukoukkua heiluttelemaan. Jouluhörhöilytkin pitäisi saada alkuun, tuntuu vaan kornilta aloittaa tämmöiset hommat elokuussa... Vedän keulat jopa Prismalle ja Löytöliiterille.

Kokosin keskeneräiset työt tuommoiseen emalivatiin. Ne ovat nyt keskellä huonetta muistuttamassa minua olemassaolostaan, etten pääse taas vahingossa unohtamaan. Siinäkin mielessä on hyvä, että opinnot alkoivat taas kesätauon jälkeen, sillä nyt tulee neulottua ainakin viitenä päivänä viikossa. Nimimerkillä tekemisenkauttaoppijajonkatakapuolieipysypenkissäilmanneulomusta.

Do It Yourself

Niin, taisin luvata kässäpostauksen viime keskiviikoksi ja voin vannoa, että ette uskalla väittää vastaan, etteikö tänään olisi viime keskiviikko. Te vain kiiruhdatte aikataulussa, that's the issue. ;)

Tässä nyt viimein se kuuluisa kahvimitta, jota en sattuneista syistä saanut esittelyyn vielä viime viikolla. Taustalla näkyy kaunottaren kollega, kahvipurnukka, jonka sain joululahjaksi hyvältä ystävältäni.

Viime viikolla tein herätetyönä myös tämän kukkaruukun. En ole tehnyt ruukkua tai aluslautasta itse, vaan maalasin ne vaaleahkon ruskean sävyisellä lateksivärillä. Koristeeksi sidoin juuttinarua. Kesän aikana olisi kuitenkin tarkoitus palata myös keramiikkatöiden pariin.

Tämä pussukka on varsinainen ylpeydenaiheeni. Kyseessähän on ihka ensimmäinen virkkuutyöni (jos ala-asteen 2. luokan ötökkää ei lasketa), josta halusin tehdä laadukkaan ja viimeisen päälle sievän käyttötavaran. Lankana käytin varastojeni kätköistä löytynyttä, purppuraista Isoveikkaa. Ei ehkä mikään paras vaihtoehto tällaiseen käyttötarkoitukseen, sillä villa lähtee varmaan pörröstymään ja nukkaantumaan. Mutta muistetaan kyseessä olevan harjoitustyö, jota aloittaessani en edes ollut varma, mihin lopputulokseen päädyttäisiin.

Pussukan sulkunapin löysin Kerästä. Se on terran värisellä lasitteella päällystettyä kookosta. Se kruunaa mielestäni loistavasti pussukan simppelin ulkoasun.

... Sillä sisäpuolelta löytyykin vähän suurieleisempää värikimaraa. Ompelin pussiin murretuilla väreillä sävytetyn kangasvuoren. Vuoren kasaanompelemiseen ei mennyt montaakaan minuuttia, mutta sen ompeleminen pussiin vei kaikenkaikkiaan kymmenisen tuntia, sillä työ piti tehdä käsin. Pari kertaa piti ryhtyä purkuhommiinkin, mutta se oli kaiken vaivan arvoista.

Psst! Seuraava tällainen työ on jo melkein valmis, tiedossa vaaleanvihreää puuvillaa ja raitoja...!

Kahvimittani sai viime viikolla kaveriksi myös samanvärisen tiskiharjan.

Tänään sain vihdoin aikaiseksi tehdä vähän kesäisemmän ovikoristeen. Ainokainen kranssini nimittäin elelee melko ruskaisissa fiiliksissä kaikkine kurpitsoineen ja kanelitankoineen. Käytin tässä valmispohjaa, päällystin puisen sydämen servetillä ja maalasin siihen tekstin (lyijykynän kärjellä, kun tarpeeksi pientä sivellintä ei ollut tarjolla) ja lopuksi sommittelin reunoille valmiskoristeita. En jaksanut tehdä tänään mitään ajattelua vaativaa, joten tämä oli loistavaa, aivotonta "leikkaa-liimaa"-tekemistä.



Kesäistä viikonalkua!

On sängyn päälle levitetty tilkkutäkki suuri...

Kuten aiemmin kävi ilmi, virkkauskokeiluni ei tuntunut lähtevän käyntiin kovinkaan mallikkaasti. Pyöritellessäni lankaa miten sattuu ajattelin kuitenkin, että tässäpä on se kauan kaivattu pidemmän kaavan käsityöhaaste - oppia virkkuun vaietut salat.
Noh, kului kaksi päivää, ja aloin kyhäillä kauan suunnittelemaani tilkkupeittoa varten ensimmäistä virkkuupalaa. Sitä ennen olin saanut aikaiseksi yhden napilla suljettavan pussukan tarkoitukseen x ja satunnaisia tilkkuja, jotka olin tehnyt puhtaasti harjoituksen pohjalta. Eipä se siis ollutkaan mikään maailmanluokan challenge. :/ Pääsin kuitenkin tavoitteeseeni, eli opin tuon minulle aiemmin kovin vieraan taidon.

Olen virkkaillut näitä sellaisella "silloin tällöin"-tahdilla ja tähän mennessä olen saanut aikaiseksi kahdeksan eri väristä yksilöä. Jo parin palan jälkeen tajusin, millainen työ minua odottaa, kun pääsen siihen kuuluisaan neuletöiden kohokohtaan, lankojen päättelemiseen. Jo pelkästään noissa kahdeksassa viattoman näköisessä neliössä kummittelee yhteensä 48 langanpätkää. Kun kuvitellaan tilkkujen määrä kymmenkertaiseksi, voidaan nopealla päässälaskulla todeta lopullinen määrä... Kovin innostava ajatus.

Tilkkujen lisäksi täällä on kyhäilty viime päivinä myös tällaista....

... Ja jonkin verran myös tällaista. Ihanan valaisevia kuvia, eikös?
Ensimmäinen todiste esittelee elämäni ensimmäistä pitsineuletyötä ja toisessa on nähtävissä vilaus eräästä ikuisuusprojektista, jota kohtaan en ole elämäni aikana tuntenut kovinkaan suurta lämpöä (syy siihen, että siitä tuli ikuisuusprojekti). Näistä lisää, tokkopa valmistuvat.

Eräs maailman meriä seilannut herrasmiehen tapainen ilmoitti vielä tahtovansa minulta tällaiset, tuommoisina sinisinä. Reippaana tyttönä kipaisin parin päivän päästä hakemaan lankaputiikista sinivihreää Jannea, joka odottaa nyt puikoille pääsyä. Ohje vaikuttaa ihan mukavalta vaihtelulta siinä mielessä, että olen aiemmin neulonut palmikkoa vain naisten neuleisiin.

Tällaista käsityörintamalla, jotain ajatuksenpoikasta olisi tarkoitus rustailla mahdollisesti lähiaikoina. Näissä merkeissä hyvää viikon alkua, Korppi kuittailee tältä erää.

Villiä, villimpää virkkausta

Löysin eilen -50% alennuksesta pitkään haikailemani aarteen: Edie Eckmanin teoksen Villiä virkkausta, joka sisältää 144 erilaista palavirkkausohjetta. Selatessani kirjaa läpi kerran jos toisenkin eilisinä iltatunteina mieleeni tulvi jos jonkinlaisia ideoita ja tekemisenintoni vain kasvoi.

No, heti alkuun mainittakoon seikka, joka saa minut tuntevat ihmiset kerta toisensa jälkeen hämmentymään: en osaa virkata.
Neulon ongelmitta vaikka minkä näiköistä palmikkoa, pitsiä ja kiekuraa. Mutta jos joku tulee puhumaan minulle pylväistä ja puolipylväistä, ensimmäinen kysymykseni on, ovatko ne jotain syötävää. Olen pidellyt koukkua kädessäni viimeksi ala-asteen toisella luokalla, kun meidän piti virkata neliskanttinen tilkku ja kyhätä siitä kokoon jonkin sortin ötökkä. Kaikki virkkauksen taitavat ystäväni ovat kuitenkin aina sanoneet, että se on helpompaa kuin neulominen, joten kyllähän se minultakin alkaisi varmasti sujumaan pienen harjoittelun jälkeen. Kaivoin esille harjoituskeräksi kelpaavan Isoveikan jämän ja Knitpron koivupuisen koukun ja aloin seurata kuvallisia ohjeita uuden opukseni perusasioita käsittelevästä osiosta. Kului varttitunti ja huomasin käsissäni irvailevan epämääräisen möykyn, josta ei tiennyt, miten päin sitä pitäisi tarkastella. Kuinka tässä nyt näin kävi? Uusi yritys. Entistä rumempi lopputulos. Tuskastuminen, iso kuppi vihreää teetä, kolme home made korvapuustia ja DROPSin ohjevideot. Minähän aion oppia, piste.

Myönnettäköön, ettei malttini ole aina sieltä parhaasta päästä. Katselin kuitenkin muutaman ohjevideon ja aloin näkemäni perusteella harjoitella suljettua virkkausta. Aloitus. Purku. Aloitus. Purku. Aloitus. Edistys. Moka. Purku. Aloitus. Edistys. Moka. Purku. Aloitus. Siinäpä tämän illan aikaansaannokseni pähkinänkuoressa. Kovin villistä virkkauksesta ei siis voida vielä tässä vaiheessa puhua.

Olen päättänyt kädentaitojen saralla harjoitella tänä vuonna mahdollisimman monta uutta taitoa. Saas nähdä, kuinka paljon osaavampi olen vuoden kuluttua. En halua asettaa mitään aikataulua tai tavoiteltavaa määrää oppimiselleni, sillä silloin tekemisen iloni voi alkaa muuttua suorittamiseksi ja sen myötä närkästymiseksi (kokeiltu ja omalla kohdallani faktaksi leimattu). Täsmennykseksi täytynee todeta, ettei kyseessä ole mikään uuden vuoden lupaukseen viittaava, vaan sain eilisiltana idean taitojeni kehittämisestä.

Tämän vuoden puolella olen jo neulonut ensimmäiset pitsini ja peukalokiilani (ei muuten ole minun juttuni), ehkä vielä jonain päivänä osaan kyhäillä noita kauniita virkkuupalojakin. Listalle mahtuu myös langan kehruuta (ostin jo omakseni Tuulia Salmelan Kehrääjän käsikirjan), kirjoneulevillapaita, uudenlaisia sukan kantapäitä, huovutusta ja mahdollisesti luonnonvärjäystä, koolausta ja muuta mukavaa.