maanantai 31. joulukuuta 2012

...and a happy new year!


En taida kehdata vielä tänä vuonna todeta, että nyt on vuoden viimeisen postauksen vuoro. Näitä tekstejä kun on ehtinyt tämän vuoden aikana kertyä melkoisen ruhtinaallisesti...

Vuosi vaihtuu aiempien tapaan hyvien ystävien seurassa. Tarkoituksena olisi käydä ulkona syömässä, katsomassa kaupungin järjestämä, jokavuotinen ilotulitus ja suunnata sitten vilkkaaseen yöelämään. Aamulla minua ilahdutti aivan erityisen tervetullut vieras, jonka läsnäolo tuo oman positiivisen säväyksensä tulevaan iltaan - kalvava kurkkukipu. Nyt on sitten kaikki villat, vällyt ja rohdot käytössä, jotta olo kohenisi edes vähän iltaa kohden. Ei sillä, ettäkö mitenkään erityisemmin haittaisi, mutta tälle päivälle kaavailemani siivoilut taitavat siirtyä parempaan väliin. Sormet ristissä katsellaan ja kuulostellaan, miten käy.

En ala pohtia mitenkään syvällisesti kulunutta vuotta, yhtä lailla se on nyt eletty kuin kaikki sitä edeltäneetkin. Mainittavina tapahtumina lienee täysi-ikäisyyden saavuttaminen, omilleen muuttaminen, inttileskeily osan vuodesta, mahdollisuus työkokemuksen kartuttamiseen tulevalta ammattialaltani ja ammattiopintojen aloittaminen. Seuraavaksi aletaan odotella uuden opintojakson alkamista (koko jakso koostuu pelkistä atto-aineista, pakollinen paha), viimeistenkin inttipoikasten kotiinpääsyä ja päivää, jolloin mittariin tulee yksi vuosi lisää. Mitään uuden vuoden lupauksia en aio tehdä, sillä minulla on kaksi periaatetta, joiden varjossa voisin rikkoa nuo lupaukset: "säännöt on tehty rikottaviksi" ja "en tee mitään, mikä ei tunnu vallitsevalla hetkellä oikealta".

Sain eilen ehtoolla tikultetua tämän vuodenvaihteen sukat valmiiksi. Minulla ei ole mitään erityisesti mainittavaa tapaa neuloa uusia villasukkia vuodenvaihteeksi. Viime vuonna satuin saamaan eräät sukat juuri ja juuri valmiiksi ja jalkaan lähtiessämme juhlimaan ja lapset saivat nimekseen "vuodenvaihteen sukat". Tulin ajatelleeksi, että ehkäpä nämä vihreät raidakkaat voisivat saada saman tittelin tänä vuonna. En tiedä, mitä viime kerralla oikein ajattelin (ilmeisesti en yhtikäs mitään), sillä neuloin sukat silloin Novitan Sinisorsasta ja varretkin olivat mieltymysteni vastaisesti alle 10 senttiä pitkät. Tällä kertaa kiskaisen jalkaan vihreänkirjavaa Fabelia, varret yltävät melkein polvitaipeeseen. 8-aloituksella tein ja tikuttelin sileää neulosta koko matkan, varteen tein parin sentin resorit 2o 2n - joustoneuleella. Lankaa meni kokonaisuudessaan 80-90g. Eikun sukanvarret kurtulle, maiharit jalkaan ja menoksi!



Kävin viikonloppuna katsomassa Veriveljet-näytelmän ja siitä oli tarkoitus rustata eilen illalla, mutta jotenkin kummasti väsymys otti vallan juuri samalla hetkellä. Kertoilen fiiliksiä katsomosta myöhemmin.
Sovin itseni kanssa joskus, etten liiaksi harrasta näin syväluotaavien tekstien julkaisua. No, tulipa höpöteltyä uuden vuoden kunniaksi.
Korppi kiittää ja kuittaa, palaillaan asiaan ensi vuonna!

torstai 27. joulukuuta 2012

Autonomian ihanuus

Joulu tuli... Ja joulu meni. Mietinpä vain, olenko tosiaan ollut niin kiltti, että olen vilpittömästi ansainnut tuollaisen määrän lahjoja. No, pukki tietää, pukki tietää, vai miten se nyt meni.


Siitä olen kuitenkin varma, että tämän olen ansainnut. Se on joululahja minulta minulle. Kyseessä on Pirtin kehräämön karstalanka, 3-säikeinen (jos oikein muistan, köh), väriltään Lupiini. Väreiltään lanka on aivan huikea, mutta kuvattavana todella pirullinen... Joka tapauksessa, vielä jonain kauniina päivänä se lämmittää kaulaani suuren kolmiohuivin muodossa. Painotan vahvasti tuota "jonain kauniina päivänä", sillä neuloosista kärsivällä tuppaa yleensä olemaan useampi rauta yhtä aikaa tulessa ja ideoita mielessä ainakin nääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääääin monta. Kanssakärsijät tietänevät, mitä tarkoitan.

Vietin ensimmäistä kertaa joulua, jonka kulusta sain päättää täysin vapaasti. Muutin melkein vuosi sitten omilleni, jolloin katkesivat ne viimeisetkin narut, joilla vanhempieni oli mahdollista ohjailla tekemisiäni. Tuntui jännittävältä ajatella, että saisin viettää joulua juuri minulle mielekkäällä tavalla.
Asuessani kotona jouluuni kuului kallein lasikoristein koristeltu tekokuusi (ei karise ja on aina tuuheampi kuin naapurilla), mittanauhan ja vatupassin avulla tarkoin asetellut koriste-esineet ja se riivattu, kullattu juhla-astiasto, jonka minä jouduin aina kantamaan vitriinistä pöytään tietäen pienoisen laskun rapsahtavan, jos tiputtaisin yhdenkin asetin tai kahvikupin. Joka kerta se ivaili minulle, kuinka vielä joskus aikoo livetä käsistäni aiheuttaen katastrofin - ja matin kukkarooni.
Omassa kodissani ei oikeastaan ole suoria materiaalisia merkkejä joulusta. Minulla ei ole joulukuusta, jouluisia koriste-esineitä, kynttelikköjä tai mitään muuta näkyvää todistetta kyseisen juhlapyhän ajankohtaisuudesta. Ainoa jouluun viittaava merkki on ikkunalaudallani komeileva Pikku Myy-aiheinen joulukalenteri, josta on edelleen kolme viimeistä luukkua avaamatta. On sääli huomata, kuinka nykyään ihmiset eivät pääse joulun tuntuun ilman, että heitä ympäröivät tilat on vuorattu kaikella juhlallisella humpuukilla. Järjetön siivoaminen, koristelu, kokkailu ja lahjoilla pröystäily tuntuvat menevän kaiken edelle. Ei muusta väliä, kunhan maalliset resurssit ovat aattona kunnossa ja joulusta tulee mahdollisimman hieno.
Tein itsekin joulusiivouksen, mutta se käsitti lähinnä ne kotityöt, jotka olin siihen mennessä laiminlyönyt koulun tai jonkin mukavamman tekemisen vuoksi. Ja kyllä sitä tuli vähän kokkailtuakin, nimittäin kahdenlaisia joulusuklaita tuliaisiksi perheelle, jonka kanssa vietin joulun. Suurimman osan joululahjoista olen tehnyt itse, jotta ne olisivat juuri saajansa näköisiä. Osa lahjoista on toimituksellisista syistä vielä jakamatta, joten en kerro niistä ainakaan vielä sen enempää.
Kun aloin miettiä, miten viettäisin joulua tänä vuonna, tärkeimmässä roolissa olivat ihmiset, joiden seurassa olisin. Erilaisia suunnitelmia muotoutui ja matkaan tuli useampi mutka ja kiemura. Lopulta asiat kuitenkin menivät mukavasti ja kipitin aatonaattona ystävälleni, jonka perheen kanssa vietin aattopäivän. Tunsin siellä oloni kotoisaksi, heillä päin minua sanotaankin varalapseksi. Joulupäivän vietin oman perheeni kanssa. Olennaisimpana jäi mieleeni yhdessäolon aikaansaama hyvä olo ja se onkin asia, jota pidän joulussa tärkeimpänä.
Olen myös alkanut kapinoida perinteitä vastaan. Monille ne ovat tärkeitä ja tuovat sitä "juhlan tuntua" eikä siinä mitään, jos joku haluaa toteuttaa sellaisia. En vain omalla kohdallani pidä niistä. Miksi itsenäisyyspäivänä pitäisi joka ikinen vuosi katsoa linnanjuhlat vain siksi, että se on perinne? Kyllä minua ainakin närpisi katsoa sitä iltasadun virkaa toimittavaa näytöstä, jos toiselta kanavalta tulisi samaan aikaan joku hyvä elokuva. Sama pätee kaikkiin pyhiin ja oikeastaan myös arkeen. Miksi pitäisi toteuttaa jotain tiettyä kaavaa vain siksi, koska "niin on aina tehty", kun vaihtoehtoisesti voisi miettiä, millaisen päivän haluaisi viettää juuri tänään?